22 liuskaa.

Tänään tuli aamulla kahdeksan aikaan kauhea epäluottamus PeeÄssän suhteen. Tuntui, että tuon uuden version laatu on ihan... sanonko mistä. Samanlaista uskon puutetta ei ole vielä aikaisemmin ehtinyt tulla vastaan, mutta nyt se melkein nujersi minut täysin. Teki mieli hakata päätä seinään, potkia konetta ja huutaa itselleni. Hemmettihemmettihemmetti.

Miksen osaa enää kirjoittaa? Kettutyyli, se minun tapani kirjoittaa, se mistä lukijat tykkää... olen kadottanut sen tavan. Kun nykyään kirjoitan lauseen hän istui tuolille ja katseli kattoa, ennen olisin tehnyt tuon paljon hienommin ja ehkä hankalammin ja jee...

Ne mielikuvitukselliset ilmaisut eivät tulee enä itsestään, kuten ennen. Minun pitää pakottaa ne tulemaan, miettiä että miten olisin joskus kauan sitten sen kirjoittanut.

Ja silti minun on nyt jatkettava, koska tällä tiellä olen aloittanut. Aina katkeraan loppuun asti.

Eniten pelottaa, kun tulee niiden kauniiden ja ihanien kohtausten aika. Voi olla, että niissä tekstin laatu paranee, mutta voi myös olla, että se pysyy samana laimeana huonona ja on sanonko mistä.

Ängst. Menen viikonloppuna isälle, enkä siis kirjoita. Pidän inspiraatiovapaata, tai jotain. Mukaani nappaan mp3:sen sekä muutaman kirjan. Charlotte Bröntea, ainakin. Sekä ehkä Arina Tanemuran Full Mooneja pari pokkaria. Kyseinen manga inspaa aina.